Suljen kirjekuoren hitaasti ja painan sen reunalla olevan tarranauhan huolellisesti kiinni. Sisälle olen juuri sulkenut Kokkolan käräjäoikeuden käsittelyyn lähteviä lappusia, jotka vain hetkeä aikaisemmin allekirjoitin. Nyt kuori on kiinni, enää ei voi perua. Laitan kengät jalkaan ja nappaan kuoren mukaani. Ulkona on lämmin kesäyö... hassua että vasta hetki sitten oli vielä ihan kylmää ja nyt on jo niin kesäistä. Nuuhkaisen ilmaa ja astelen parkkipaikan yli kohti postilaatikkoa. En ole mikään kasvituntija, joten en voi sanoa mistä tuoksu on peräisin, mutta jokin pihan puistakin tuoksuu todella kesäiselle.
Kun lähestyn postilaatikkoa sisälleni hiipii samanlainen tunne kuin kirjekuorta sulkiessani. Vielä voisin perua... mutta toisaalta se olisi turhaa. Vuosi sitten tuli möhlittyä ja nyt on aika ottaa vastuu omista virheistään. Sen enempää asiaa miettimättä avaan postilaatikon luukun ja sysään kirjeen sisälle. Äkkiä tunnen oloni jotenkin helpottuneeksi. Asiat rullaavat taas eteenpäin ja pian voin jättää viime kesän tapahtumat lopullisesti taakseni. Ehkä sitten kun saan kuulla tuomioni voin vihdoin antaa itsellenikin anteeksi ja siirtyä elämässä eteenpäin.
Työnnän käteni taskuihini ja hitain askelin tepastelen takaisin kotiin nauttien samalla tuosta maagisesta kesäyöstä. On mukavaa kun ei ole kiire minnekkään. Itse asiassa minulla ei ole ollut kiire enää sen jälkeen kun ajoin autollani ojaan. Minusta tuntuu jopa että muutuin aika paljon ihmisenä. Ehkä arvostan elämää enemmän nykyään... ja muita ihmisiä myös. Joka tapauksessa olen aika varma siitä että asiat muuttuvat tämän vuoden aikana paremmiksi, kun saan kaikki minua vaivaavat asiat selvitettyä.
