Kolari

Tämä viikonloppu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vaikka viime viikot onkin ollut yhtä hauskanpitoa juhannuksen ja telttakemujen merkeissä, tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä on vain lauantain ja sunnuntain välinen yö. Ajoin nimittäin kolarin, ja aika pahan sellaisen... ja vaikka selvisinkin koko tilanteesta mustelmilla, henkiset traumat olivat sitäkin suuremmat.

Olen aina ollut auton ratissa hieman rämäpää... tykkäsin aina kisailla muiden kanssa, ottaa vähän mittaa suorituskyvystä ja ajotaidosta. Tiesin aina, ettei se ollut fiksua... mutta koskaan ei mitään ollut käynyt joten se oli lähinnä sellaista semi-vaarallista hauskanpitoa. Nyt kuitenkin kaikki muuttui, kun reilusti yli satasen vauhdista menetin auton hallinnan. En pysty muistamaan törmäyksestä paljoa, ainoastaan sen, että jostain selittämättömästä syystä renkaiden pito vain hävisi ja auto kiepahti katon kautta ympäri kaksi tai kolme kertaa pysähtyen lopulta pienen ojan pohjalle. Ilmalento itsessään on minulle kuin unta... jotain epätodellista ja utuista. Vauhdin määrästä kertonee jotain se, että vaikka auto kiepahti parikin kertaa ympäri, ei katto osunut kertaakaan maahan. Kuin ihmeen kaupalla kori pysyi siis ehjänä ja matkustajat (itsekkin totesin olevani enää vain matkustaja tuossa kyydityksessä) selvisivät mustelmilla.

Vaikka auto kärsikin aikamoista damagea, en ole siitä kuitenkaan yhtään harmissani. Päinvastoin olen iloinen että kellekkään ei käynyt mitään. Itseään tästä voi vain syyttää, kaikki johtui vain omasta tyhmyydestäni. Aion kuitenkin tästä eteenpäin käyttäytyä paremmin liikenteessä, sillä tajusin kyllä miten pahasti tässä olisi pahimmillaan voinut käydä. Enää en kaahaa, enkä kisaile. Nyt ajan vain rajoitusten mukaan ilman suurempaa kiirettä minnekkään... julkinen autotie ei ole rallirata. Harmi vain että tuon oppimiseen piti meikäläisen ensin ajaa näinkin paha kolari ennen kuin se meni paksuun kallooni. Nyt olen tässä pari päivää yrittänyt miettiä elämänarvoja uudestaan ja käsitellä tapahtunutta. Itseni syyllistämisen olen pikkuhiljaa onnistunut lopettamaan, sillä siitä ei pidemmän päälle ole mitään hyötyä. Paljon tärkeämpää on miettiä, miten tästä lähdetään eteenpäin. Vaikka koko homma olikin minun omaa syytäni, enkä sääliä ansaitse keneltäkään, on silti ollut mukava huomata että en ole joutunut olemaan yksin tämän tilanteen kanssa. Suurkiitos erityisesti Tuirelle ja Milalle jotka on pitäny mun pään kasassa tässä parin päivän aikana. Aikaa tässä varmasti vielä menee paljon, ennen kuin saan kaiken tämän jätettyä taakseni, mutta toistaiseksi kaikki hyvin... nyt vaan keskitytään tulevaan.